Kunniamaininta

Kirjoittajan nimimerkki: Logistikko

Painetut muistot

Latojamestari muistelee – työnkuvausta, tekniikkaa ja tapauksia kirjapainoista ympäri Suomen.

Lehtipoikana Nurmeksen kirjapainossa

Syyskesällä 1930 luki isäni Nurmeksen Sanomista ilmoituksen:

Lehden jakaja saa paikan kauppalassa. Lähemmin tämän lehden konttorista.

"Siinähän sinulle on virka" isä sanoi. Olin kolmentoista ikäinen ja päättänyt keväällä neliluokkaisen kansakoulun, ja saanut kansakoulun päästötodistuksen.

Lähdin saman tien tiedustelemaan paikkaa Nurmeksen Sanomien konttorille. Pöydän takana istui herrasmies, jonka kanssa keskustelin hetken aikaa. Hän sanoi:
– Jos sinä sitten maanantaina iltana viiden aikaan tulisit kokeilemaan, jaksatko nostaa sen lehtiformun painokoneeseen, niin asiahan olisi selvä.

Minä kiitin ja lähdin kotiin kertomaan uutisen.

Maanantai-iltana kello 17 menin Nurmeksen kirjapainolle, ja astuin sisälle. Siellä oli enemmänkin väkeä, mutta muista vain erään Konemestari Niemen. Hän sanoi:

– Jaa, sieltähän se uusi lehtimies taitaa tulla.

Sanoin, että tulin kokeilemaan sitä nostoa.

– Noniin, tämä tässä on lehtiformu, sinun täytyy nostaa minulle apuna toisesta reunasta tätä tänne painokoneen fundamentille, Niemi sanoi.

Sitten hän otti hyllyköstä puukapulan jossa oli päällä nahkaa, ja rautapalaset, ja näytti millä tavalla minun täytyi asettaa rautapalaset laudan alle, ennen kuin formua työnnetään koneeseen.

Formu, jonka sanottiin suurimmaksi osaksi olevan lyijyä, oli peltilavan päällä. Siinä erottui tekstiä ja joitakin kuvia. Nostimme sen koneen rautojen päälle. Otin kapulat ja asetin ne määrättyyn paikkaan. Sen jälkeen minun täytyi tulla taas ottamaan omasta reunasta kiinni, ja konemestari sanoi:

­– Nyt työnnetään yhtä aikaa.
Tyrkkäsimme painokehilön raameen fundamentille. Kuului pieni rapsaus, ja jotakin putosi lattialle. Konemestari näytti vihaiselta ja huusi:
– Miettinen tänne!

– Mitä nyt, Miettinen huusi.

– Tämä on niin huonosti suljettu tämä rupriikki, ettei se pysy kehilössä. Se täytyy korjata.

Yksi kirjain oli valunut peltilavan ja rautapöydän väliin, ja katkennut.

Kun nosto oli tehty, kysyin mitenkä tässä nyt kävi. Niemi sanoi, että voisin kyllä aloittaa työt seuraavana aamuna seitsemältä.

Heräsin aamulla hyvissä ajoin, pesin kasvot ja kädet, ja söin äidin valmistamaa leipäressua. Sitten kiiruhdin kohti lehtipainoa, aloittamaan lehtipojan ensimmäistä työpäivää.

Menin sisälle painoon. Konemestari oli jo siellä. Sanoin kuuluvalla äänellä hyvät huomenet. Konemestari ei sanonut mitään ääneen, mutta suu kävi. Hän puhui jotakin, ja kun hän oli lopettanut, hän sanoi:
– Sinä tulit.

Hän meni hyllykölle ja otti ne kapulat jotka edellisenäkin iltana oli ollut esillä, ja sanoi:

– Nyt nostetaan tämä formu.

Se saatiin nostettua koneeseen ilman kommelluksia. Jäin seurailemaan kun konemestari alkoi laittamaan konetta painokuntoon.

Hän ruuvaili kehilöraameja kiinni painokoneen fundamentille, nosti vivun oikealta ja toisen vivun vasemmalta ja ruuvasi ne käsillä kiinni. Sitten hän käänsi ruuvia oikealta, sitten vasemmalta, ja taas oikealta, ja vasemmalta. Syntyi mukava ääni kun konemestari siirtyi ruuvilta toiselle. Hänen kenkänsä nimittäin sanoivat lattiaa vasten: Siip, siip, siip, siip.

Minulla ei ollut siinä vaiheessa muuta tekemistä kuin seurailla konemestarin puuhia. Painokoneen ylätasolla, eräänlaisella pöydällä, lepäsi iso nippu paperia. Toisille puolille oli jo painettu ensimmäinen ja neljäs sivu. Nyt aamulla pitäisi painaa toinen ja kolmas sivu.

Konemestari laittoi paperin koneeseen, ja antoi koneen pyöriä. Tälle paperille tuli sisäaukeaman painojälki, mutta se ei näkynyt vielä hyvin. Konemestari otti paperiliuskoja ja liimaa. Hän laittoi liimaa vasemman käden peukalon tyveen, ja oikean käden etusormella otti liimaa ja levitti paperiliuskoihin. Näitä liuskoja hän liimaili painetulle arkille niihin paikkoihin, missä painojälki ei näkynyt.

Hän teki tämän paikkausarkin kaksi tai kolme kertaa, ja nämä arkit asetettiin aina puristusarkin alle. Siellä oli myös sellaisia paikkoja, joita hän leikkeli teräväkärkisellä veitsellä pois, niin etteivät korkeimmat kohdat puristaneet liikaa.

Kello lähestyi kahdeksaa, ja painokone alkoi olla valmiina painamista varten. Siihen olivat tulleet myös Mooses "Mosse" Kalonius ja faktori Miettinen. Kone lähti pyörimään.

Konemestari Niemi alisti arkkeja ylätasolta koneen kohdistimiin. Painettu arkki tuli naruja ja tikkuja myöten alatasolle pinkkaan. Mosse sanoi minulle, että lehdenjakajan täytyy itse viikata ensimmäisen kierroksen sivut. Arkintaittokonetta ei ollut, ja sanomalehti täytyi viikata käsin. Mosse otti koneen pyöriessä nipun lehtiä, ja asetti ne eteensä pöydälle. Hän alkoi viikata ja sanoi:

– Tällä tavalla otetaan tämä paperi vasemmalla kädellä, viedään nurkat vastakkain, ja oikealla kädellä tyrkätään siihen viikkaus. Sitten keskiviikkaus, ja sitten vielä kolmas viikkaus ja lehti on valmis. Ota sinäkin sieltä lehtiä.

Kysyin että miten siitä kerkeää ottamaan.

– Otat valmiiksi nipun ja vetäiset silloin kun tikut ovat ylhäällä, mutta älä kaada sivustimia, Mosse sanoi.

Minä menin ja otin, ja se onnistui. Rupesin harjoittelemaan viikkausta, eikä kauaa kestänyt kun sain ne 75 lehteä viikattua, joita minun piti lähteä jakamaan ensimmäisellä kierroksella.

Siinä vaiheessa tuli neiti Määttä konelatomosta, ja antoi minulle vihkon. Hän sanoi sen olevan tilaajaluettelo, ja että olisi parasta kiertää tässä järjestyksessä kuin nimet on vihkoon kirjoitettu. Siihen tosin ei voi täysin luottaa, koska uusia tilauksia on tullut, ja ne on merkitty vihkon loppuun.

– Jaaha, sanoin, ja samassa huomasin kuinka nokiset käteni olivat. Mistähän se on tullut?

– Ja on sinun naamasikin noessa, sanoi Mosse. Se on sillä tavalla, etteivät oppipojat osaa käsitellä tuoreita painotuotteita.

Täytyypä pestä, ajattelin. Tuossahan on pesuvati. Voi kauheata miten likainen vesi. Tuohan on ihan röppöä. Ei tuossa voi pestä. No ei täällä muuta vettä ole. Pitäisi vaihtaa vesi tuolta tynnyristä.

Silloin Nurmeksen kauppalassa ei ollut vesijohtoja. Kaikki vesi mitä oli, oli tippuvettä katolta. Minä lähdin pesemättä ja nokisena.

Ensimmäinen paikka mihin vein lehden, oli Piiroinen. Sitten tuli Kekkosta, ja Räsästä, ja piti koukkia aina sinne Nurmesjärven rantaan asti. Oskari Hyttinen toimi poliisina, ja hän omisti paljon poliisikoiria. Minua jännitti olisivatko ne koirat pihalla irti, mutta eivät onneksi olleet. Vein lehden keittiön ovesta. Koirat olivatkin riesana joka paikassa, ja siihen aikaan ne juoksivat vielä irti pihoissa.

Seuraavaksi oli vuorossa Limunaaditehdas Kauppinen. Sen jälkeen piti mennä vielä vähän maalaiskunnan, eli Porokylän puolelle. Sinne ei muutoin jaettu, vaan lehdet menivät sinne postissa. Kuitenkin aivan rajan toisella puolella, aidan takana, oli paikkoja joihin lehti piti viedä.

Tulirokko vie työn

Eräänä kevättalven pakkasaamuna minun piti lähteä kantamaan lehtiä, mutta olin sairas. Minussa oli kova kuume ja vilutti. Myös neljä vuotta nuorempi Erkki-veljeni oli sairas. Yöllä oli satanut uutta lunta. Äiti esteli kierrokselle lähtöä, mutta minä sanoin, että on pakko. Niin lähdin ja väsytti hirveästi. Kun tulin toiselta kierrokselta, olin niin uupunut että minun täytyi välillä käydä hankeen makaamaan. Koko ajan ajattelin ettei saa kauaa maata, jottei palellu pakkaseen. Lopulta toinenkin lenkki oli päättymässä. Enää kunnanlääkärin ja pelastusarmeijan talot. Ajattelin, että pitää yrittää viedä lääkärin lehti niin, ettei hän näe, koska huomaa kuitenkin minut sairaaksi. Suunnittelin etten vie lehteä keittiöön, enkä vastaanottosalihuoneeseen, vaan vienkin puutarhan rapusta lasiverannan pöydälle. Niin tein, mutta silloin sisäovi aukesi, ja lääkäri tarttui ranteeseeni kiinni, ja sanoi että älähän mene poika, tutkitaan. Ihmettelin että miten hän heti tiesi tilanteeni. Hän kertoi että veljessäni on tulirokko, kun oli siellä tänään käynyt. Ja äitisi kertoi, että vanhempikin poika on sairas, mutta silti jakamassa lehtiä. Lääkäri tutki minua, ja sanoi:

– Selvä tapaus, tulirokko. Nyt menet kotiin tästä, ja kunnan hevonen tulee ja vie teidät Hevoslahteen, missä on kurkkutautisairaala.

Lääkäri lupasi kuitenkin, että sain viedä vielä viimeisen lehden naapuriin. Sitten menin kirjapainolle ja ilmoitin neiti Määtälle, että minussa on tulirokko, enkä jaksa viedä lehtiä postiin. Jälkeenpäin kuulin, että Nurmeksen Sanomat olivat kuulemma palaneet äkkiä helloissa, kun ihmiset olivat kuulleet lehtipojan tulirokosta.

Kun pääsin kotiin, kunnan hevonen odotti jo. Meidät laitettiin Erkin kanssa heti rekeen, ja peiteltiin. Viimeinen asia minkä kuulin, oli se, kun naapurin rouva sanoi äidille, että ei se tulirokko Pertille tartu, kun se on vielä rintalapsi. Pertti oli nuorin veljeni. Sairaalamatka kesti kuusi viikkoa, ja hoito oli hyvää ja ruoka maistuvaa. Jäin tietenkin työttömäksi, sillä minun tilalle oli palkattu uusi poika.

Niinä vuosina vallitsi ankara työttömyys ja pula-aika. Isälläkään ei ollut töitä moniin vuosiin, kuin vain kesäisin. Talvella oli pakko ottaa vastekirjalla velaksi ruokaa, ja kesällä yrittää maksaa syöntivelat pois. Eräänä kesänä ei saatu mitään töitä, ja kauppias talutti lehmän pois navetasta. Isä yritti tehdä varsiluutia, ja lintulautoja, sekä kalasti talvella rysillä matikkaa. Niitä myytiin kauppalan herroille. Välillä äiti ilmoitti, että tässä on viimeinen leipä, eikä yhtään jauhoja enää. Isä lähti kylälle kävelemään, ja tuli myöhemmin kahdeksan kilon jauhopussi kainalossa. Siitä saatiin leivottua kahdeksan leipää. Isä oli käynyt jonkun talollisen kanssa sopimassa jostain ladon katon korjauksesta, ja sai etumaksuna jauhot. Kuitenkin mentiin niinkin tiukoille, että isän piti myydä vihkisormus, että saatiin leipää. Alkoholiin ei isällä kuitenkaan mennyt rahaa.

Latojan oppia

Noin vuoden päästä toimittaja Partanen oli tiedustellut neiti Määtältä, että mahtaisinkohan minä vielä tulla jakamaan lehtiä. Minä lupasin jatkaa samaa työtä. Palkkakin oli sama, 75 markkaa kuukaudessa. Heti ensimmäisellä tilillä sain ostaa maalari Juntuselta käytetyn ruotsalaisvalmisteisen Hermes-polkupyörän. Tuntui mukavalta kun oli ensimmäinen polkupyörä taloudessa, ja vielä oma. Pyörä maksoi täsmälleen 75 markkaa.

Myöhemmin toimittaja Partanen, esitti ajatuksen, että tulisinkin vakituiseen työhön kirjapainoon. Tekisin kaikenlaisia hommia, ja opettelisin käsin latomista. Lupasin tulla. Palkka oli silloin 125 markkaa kuukaudessa. Otso Kauppinen oli tällöin jo pois kirjapainosta, ja konemestari Niemen apulaisena toimi Pentti Hulkko.

Alku näytti vaikealta. Minulle ruvettiin luettelemaan ihmeellisiä sanoja, että millaisia erilaisia kirjasinkokoja täällä on: nonpairel, petit, korpus, cicero, mittel, tertia. Tuntui ettei tuollaisia opi millään muistamaan. Alussa ei latomista muutenkaan ehtinyt paljon harjoittaa, vaan työ oli lattian lakaisua, puitten kantoa, uunien lämmitystä, kahvien hakua, ja muuta sivutyötä. Kumminkin latomista sai harjoitella. Opetusta ei silloin annettu. Käytäntö oli, että oppi piti varastaa, eli piti seurata sivusta kun oppineet tekivät työtänsä. Kyllä sitä niinkin oppi, mutta hitaammin.

Elettiin lama-aikaa ja lehdissä oli takasivulla pitkiä pakkohuutokauppa-kuulutuksia, joka lehdessä. Ne piti latoa käsin, koska latomakoneessa oli fraktuura teksti, eikä nimismies hyväksynyt sitä kirjasintyyppiä. Ne ladottiinkin kahdeksalla pisteellä, vetiittikirjakkeella, ja ilman välikkeitä.

Pakkohuutokauppa-ilmoituksen alkupätkää säilytettiin hyllyssä purkamatta. Siinä selostettiin huutokaupan pitopaikka, ja siitä sitten jatkettiin latomista. Oppipojalle oli melko kova urakka latoa pitkä kuulutus. Se saattoi olla koko lehtipalstan pituinen. Siihen lisättiin vielä loppukaneetti, jonka sai myös nostaa valmiina hyllystä.

Sanomalehtien otsikoita sai latoa oman pään mukaan. Meillä pojilla oli sellainen käsitys, että kun laittaa kaksirivisessä otsikossa ensimmäisen rivin vasemmalle, ja toisen oikealle, niin se on siksakkia, ja hyvä. Mutta ei ymmärretty sitä, että symmetrinen otsikko olisi ollut monessa tapauksessa parempi.  Mutta näihin otsikoihin ei toimittajakaan koskaan kajonnut. Ne kelpasivat melkein aina niin. Lehden sivujen taitossakaan ei toimittaja määrännyt mitään muuta kuin pääkirjoituksen. Muuten taittaja itse sai valita ne eri sivuille tulevat jutut, sivujen taiton yhteydessä.

Faktori Miettinen oli niihin aikoihin jo lähtenyt pois, ja hänen tilallaan toimi latoja Eero Oksa. Oksan apulaisena toimi Eino Saastamoinen, vajaan vuoden minua vanhempi, ja vähän pidemmälle oppinut.

Silloin tiedettiin myös se, että Mosse joutuu sotaväkeen, ja koneelle tullaan tarvitsemaan henkilö. Samoin tullaan tarvitsemaan käsilatomon puolelle uusi poika. Niinpä Eino Saastamoinen siirtyi konelatojaksi, ja minä siirryin Saastamoisen tilalle, Oksan apulaiseksi.

Mosse kuitenkin vapautettiin armeijasta, mutta hän ei tullut takaisin Nurmeksen kirjapainoon, vaan meni konelatojaksi Kuopioon. Siellä oli käytössä saman merkkisestä Typograph-latomakoneesta vähän uudistettu malli. Siinä oli mm. sähköllä sulava metalli. Myöskin matriisikorin heitto tapahtui koneellisesti, eikä käsin, niin kuin Nurmeksessa.

Näin kului jokunen vuosi, kunnes Eero Oksa lähti pois Nurmeksesta, ja palasi junaposteljooniksi. Myös Eino Saastamoisella, ja minulla läheni sotaväki. Tiedossa oli että alkuvuodesta syntyneet, kuten Eino, joutuvat vuotta aikaisemmin armeijaan. Muutimmekin niin, että minä joka olin jo harjoitellut konelatomista, siirryin latomakoneelle, ja Eino Saastamoinen tulikin Oksan tilalle käsilatomoon.

Tekniikkaa, tunnelmia ja työtä

Nurmeksen kirjapainon Typograph-merkkinen kone oli rivilatomakone, ja hyvin vanha. Sitä oli siirretty paikasta toiseen, ja kaikki osat olivat kuluneet ja haurastuneet. Siinä käytettiin petrolilla toimivaa priimusta, jolla metalli pidettiin padassa sulana. Kirjakkeet olivat vanhaa fraktuuraa, ja matriisit jo aivan loppuun käytetyt.

Kirjakemetalleina oli lyijyä, jossa pieni määrä tinaa ja antimonia. Koska metalli sulatettiin priimuksella, niin siitä johtuen metallin lämpötila ei pysynyt tasaisena. Uusi metalli lisättiin pataan entisistä puretuista koneriveistä. Siinä oli seassa jonkun verran painoväriäkin ja jotain liuotinainetta, joilla näitä rivejä oli puhdistettu. Pienoinen käry leijui aina.

Varsinainen latomistyö ei ollut niin vaikeaa, kun tämän koneen toiminta itsessään. Joka rivin välissä täytyi padan turpa pyyhkäistä rättiluntulla. Jos siihen jäi pikkuisenkaan jotain kuonaa suun väliin, niin riviä valaessa tapahtui ruiskutus. Ruiskutus tarkoittaa sitä, että sulaa metallia roiskahtaa koneen pieniin arkoihin osiin. Kun sattui isompi ruiskutus, niin se vei helposti puolikin tuntia, kun sitä nakutteli temmillä ahtaista väleistä pois, ja niin ettei koneen osat päässeet rikkoutumaan.

Ruiskutus ei ollut ainoa ongelma. Painokoneen osat saattoivat pettää milloin mistäkin paikasta. Joskus isompikin valurautainen osa poksahti poikki, ja siinä ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa purkamaan osaa irti koneesta, ja viemään seppä Simanaiselle hitsattavaksi. Koneelle tuli silloin seisokki, ja jännitti, että miten lehti nyt saadaan täytettyä. Joskus täytyi sellaiseenkin keinoon turvautua, että ladottiin iso kehys, palstan pituinenkin. Siihen laitettiin kellon viisarit ja teksti alle:

"Näin täsmällisesti kuten kello, ilmestyy Nurmeksen Sanomat."

Konelatoja oli ahkerasti etsimässä kuvalaattoja. Jos jossain jutussa vähänkin mainittiin jostain henkilöstä, niin siihen etsittiin heti kuva. Kuvalaatat tulivat tanskalaiselta kuvalaattatoimittajalta.  Ne eivät aina olleet kovin uusia eikä ajankohtaisia, mutta kyllä ne siihen aikaan kelpasivat. Suomesta näitä kuvia ei siihen aikaan ilmeisesti saanutkaan, eikä nämä tanskalaisetkaan juuri käsitelleet suomalaisia aiheita.

Latomakoneessa oli näppäimistö, ja näppäintä painamalla tuli telineestä aina matriisi, se kirjasin mitä oli painettu. Kun nämä matriisit naputeltiin kokoojaan, sanojen välinä olivat jousitetut kiilarenkaat, joista nämä rivit kiilautuivat aina tasapitkiksi. Kun rivin valaminen oli tapahtunut, niin sitten keikautettiin käsin tämä kori taas taka-asentoon, ja nämä matriisit liukuivat lankoja myöten taas perusasentoon.

Konelatojan päivä alkoi aamuseitsemältä. Ensimmäinen homma oli saada kylmä priimus toimimaan kunnolla. Se tahtoi työntää raakana ja huoneet olivat täynnä savua. Kesti tunnin, ennen kun metalli oli niin sulaa, että latomisen saattoi aloittaa. Kello 11 tuli ruokatunti, ja sen jälkeen latomista jatkettiin vaihtelevalla menestyksellä kello viiteen. Välissä oli tietenkin kahvitaukoja. Viidestä kuuteen pidettiin ruokatauko, ja työ jatkui kuudelta aina uutisista ja koneen toiminnasta riippuen ilta yhteentoista, jolloin sähkö katkaistiin sähkölaitokselta. Louhikoskessa ei tuolloin riittänyt vettä, ainakaan pakkasilla. Jos silloin vielä jäi latomista, ei auttanut muuta kuin veivata latomakoneen kammesta. Se oli paljon hitaampaa, mutta niinkin saattoi valaa rivejä. Vielä tämän jälkeen lehden sivujen taittajan täytyi taittaa lehti, ja se tapahtui monesti kynttilän valossa. Ei ollut muita valaisimia kuin kynttilöitä. Kun lehti oli taitettu, toimittaja Partanen tuli ja luki otsikot, ja etsi virheitä, eli teki oikoluvun kynttilänvalossa. Tästä oli se riesa, että kynttilästä valui steariinia ladokseen päälle. Se oli mahdoton homma aamulla kun konemestari Niemi yritti erilaisilla liuottimilla puhdistaa steariinia pois.

Tällaisten työpäivien jälkeen kulki työstä kotiin aivan horjuen. Siihen aikaan ei laskettu tunteja, eikä kyselty työaikalakia. Tarkoitus oli, että näitä tunteja tasattaisiin lehden ilmestymisen jälkeisenä päivänä niin, että konelatojakin, kun on käynyt viikkaamassa lehtiä ja puhdistanut koneenkin, saisi vapaata loppupäivän. Mutta Nurmeksen kirjapainon rikkinäinen latomakone vei monesti kahdeksan tuntia vielä seuraavanakin päivänä. Samoin käsilatomon puolella täytyi lehden sivut purkaa ja järjestellä muitakin asioita niin, ettei niitä tunteja saatu koskaan kuitattua takaisin.

Ilmeni lehden painamisessa muitakin ongelmia. Vaikka konemestari Niemi oli täsmällinen ja säännöllinen työntekijä, niin tuli niitä poikkeuksiakin. Erään kerran kun lehden painaminen piti aloittaa, ei konemestaria näkynyt mailla eikä halmeilla. Minä olin saanut silloin jo kirjapainossa oppia, ja Pentti Hulkko oli jo ollut muutamia kuukausia konemestarin opissa. Me päätimme Pentin kanssa että painetaan se lehti. Me aloimme laittamaan ensimmäistä ja toista sivua koneeseen, ja saimme lehdet painettua kello yhteen mennessä yöllä. Se oli kesäaikaa, ja asuimme molemmat Porokylällä, emmekä edes yrittäneet päästä kotiin yöksi, koska aamulla piti jo olla aikaisin paikalla, jotta lehti joutuisi oikealla ajalla. Menimme kirjapainon vinttiin. Sinne oli viety punttipaperia, eli sellaista paksua paperia mihin paperipaalit oli kääritty. Siellä oli myös sanomalehtinippuja. Laitoimme punttipaperia allemme, sanomalehtinipun tyynyksi, ja toisen punttipaperin peitoksi. Nukuimme aamuyötä jonkin aikaa, kunnes aloimme laittamaan toista ja kolmatta sivua painokuntoon. Niin sitä lehteä painettiin pahojen aikojen yli. Konemestari Niemikin palasi aina sairaalan kautta työhön.

Siinä vaiheessa kun Eino Saastamoinen joutui sotaväkeen, tuli Mosse takaisin koneelle Kuopiosta. Sen jälkeen toimin käsilatomossa vanhimpana. Nurmeksen Sanomat ilmestyi tuolloin kaksi kertaa viikossa, tiistaina ja perjantaina. Lehti oli kuusi tai seitsenpalstainen. Yleensä nelisivuinen, mutta joskus kuusisivuinenkin.

Siviilitöitäkin tehtiin runsaasti. Kun ihmiset tulivat pitäjiltä asioimaan kauppalaan, he jättivät painotyötilauksen aamulla kirjapainoon. Lähtiessään iltapäivällä takaisin kotiin, he saivat valmiit painotuotteet mukaansa. Enimmäkseen ne olivat surukirjeitä, kihlakortteja, sekä hääkutsuja ja muita pienempiä painotuotteita. Myös erilaisille liikeyrityksille tehtiin painotuotteita.

Elämää kirjapainossa ja sen ympärillä

Erään kerran kun olin tulossa toiselta jakokierrokselta kirjapainolle, alkoivat palotorvet soida. Pihassa kirjapainon omistaja, toimittaja Partanen, pumppasi ilmaa pyöränsä kumeihin. Hän sanoi että sahalla on suurpalo, ja että ei tahdo ilma mennä kumeihin. Sanoin hänelle, että joskus auttaa jos pitää nenäliinaa venttiilin ympärillä. Lähdin seuraavaksi viemään käsirattailla lehtiä postiin. Kun olin menossa kauppalan talon kohdalla Partanen ajoi ohi. Ajattelin että kyllä se toimittajan työkin on monipuolista, kun täytyy keretä tulipaloon, täytyy olla musiikkiarvostelija, täytyy kirjoitta pakinoita lehtiin ja toimittaa uutisia. Ja  toimi hän vielä jouhiorkesterin johtajanakin.

Toimittaja Partasesta käytettiin joskus myös leikillisesti nimeä Lippo Iivari Susiparta. Minusta hän oli aivan hyvä työnantaja, tosin kovin nuuka. Aivan niin kuin sen entisen pojan isä, josta sanottiin, että se oli nuuka mies, mutta liukkaat viilat se piti.

Niinä aikoina kun harjoittelin latomista, toimittaja Partasen jalka tuli kipeäksi. Hän ontui pahasti ja käytti keppiä. Hänen täytyi lopulta mennä sairaalaan, ja kävi ilmi, että oli suoritettava leikkaus varpaissa. Vein hänet myöhemmin potkukelkalla Nurmeksen sairaalaan. Sen jälkeen kävin hakemassa häneltä käsikirjoituksia sairaalasta joka päivä, joskus kaksikin kertaa päivässä. Toimittaja Partanen siis toimitti lehteä sairaalasta käsin, ja lehti ilmestyi aivan normaalisti. Joskus hän kehotti sairaalassa, että söisin hänen ruokansa, koska hänelle ei maistunut. Ruuat näyttivät hyviltä, hänhän oli yksityishuoneessa, eli ns. privaattipuolella. Minullekaan ei kuitenkaan se ruoka oikein maistunut, koska siellä oli sairaalan haju. Söin kuitenkin niitä ruokia. Tämä sairaalajakso kesti joitain viikkoja, jonka jälkeen vein hänet sairaalasta potkukelkalla kotiin. Seuraavat viikot kuljetin häntä töihin ja takaisin kotiin potkukelkalla. Harjukadun kodinpuoleinen pää oli vaikea jyrkän nousun takia. Yleensä se vielä hiekoitettiin. Vähän kerrassaan kuitenkin selvittiin, toimittajan potkiessa apua terveellä jalallaan. Onneksi toimittaja Partanen oli ylen hintelä mies, mutta ei työntäjäkään kovin tukeva ollut, nimittäin vasta monen vuoden kuluttua kutsunnoissa painoni oli 59 kiloa.

Eräs minulle tärkeimpiä asioita oli se, kun sain ostettua toisen, erittäin hienon polkupyörän. Toimittaja Partasen poika, maisteri Jorma Partanen, kierteli eräänä kesänä polkupyörällä Karjalan maisemia. Hän keräsi aineistoa tohtorin väitöskirjaa varten. Sen jälkeen tämä polkupyörä jäi kirjapainon liiteriin koko talveksi. Seuraavana keväänä toimittaja Partanen sanoi minulle:

– Osta sinä tuo Jorman pyörä.
– Miten minä sen voin ostaa, se on niin kallis, ei minulla ole rahaa siihen, epäröin.
– Maksat aina tilistä vähittäin.
– Se olisi kyllä hieno asia, mutta minäpä vielä puhun kotona, sanoin.
Kotiväki suhtautui onneksi myötämielisesti tällaiseen ostotapaan. Pyörä oli upea, ja vain yhtenä kesänä käytetty. Sen merkkikilvessä luki "Hannes Kolehmainen". Se oli varustettu nopeus- ja matkamittarilla. En muista pyörän hintaa, enkä sitä kuinka kauan sen maksaminen kesti, mutta muistan kuinka muut pojat kokoontuivat sen ympärille ihmettelemään.

Siihen aikaan oli vielä voimassa kieltolaki. En ollut ikinä nähnyt humalaisia. Hämmästytti kun kansa äänesti kieltolain nurin, ja viinakaupat avattiin. Miehet kulkivat pitkin teitä kaulakkain viinapullot käsissään, ja hoilasivat kaikenlaisia lauluja. Näki että nyt Suomen kansa on ilmeisesti onnellinen. Se oli alkupäivinä sellaista, mutta myöhemmin tasaantui. Markkina-aikana tuli hevosmiehiä, joista kaikki eivät olleet aivan raittiina. Voidaan sanoa että he olivat ohjasjuoppoja.

Kerrankin markkina-aikana olin menossa kahvihakureissulla Jukolan kahvilaan, mikä oli kauempana, mutta käytimme sitä, koska sieltä annettiin enemmän sokeria mukaan. Kirkon kohdalla kuljin jalkakäytävällä, ja vastaan tuli hevonen täyttä ravia. Reki oli täynnä miehiä ja minä hyppäsin hädissäni tieltä pois. Siinä kohdalla kuului kolahdus ja kilaus ja ihmettelin että mikähän se siinä oikein kolahti. Jatkoin matkaani, mutta kun palasin takaisin kahvilasta, pysähdyin kaivelemaan hankea ja löysin sieltä viisi täyttä viinapulloa. Laitoin ne lehtilaukkuun, kahvipullojen sekaan, ja vein kirjapainolle. Kun näytin ne siellä, ottivat vanhemmat miehet ne tyytyväisen näköisinä, ja sanoivat että voisin jättää pullot tänne mielihyvin, koska enhän minä niillä mitään tekisi.

Nurmeksen elokuvateatteriin liittyvä tapaus taas kuvaa hyvin taittajien itsenäistä työtä. Elokuvateatterin omisti eläinlääkäri Jalmari Kortelainen. Hän oli sen vuokrannut. Erään kerran kun tämä vuokraaja oli paikalla, totesi hän että yleisöä oli teatterissa enemmän kuin mitä pääsylippuja oli myyty. Hän tiedusteli asiaa ovipojalta, joka oli sukulainen ja kotoisin Etelä-Karjalasta.

– Oletkos laskenut ilman lippua?

– Oonhan mie laskent, ovipoika sanoi.

– No miksi?

– Kirjapainon omistaja, toimittaja Partanen ja hänen rouvansa, pääsevät aina ilmaiseksi, koska hän kirjoittaa puhvin tästä ohjelmasta.

– Selvä!

– Sitten siellä on kaukaan hevosmies, joka asuu tässä samassa pihapiirissä.
Sitä viisasteltiinkin sitten, että hän käy kaukaan laskuun.

– Sitten siellä on sellaisia, jotka sanovat tullessaan, että Jallu lupasi.

– Ahaa!
– Ja sitten siellä on vielä yksi latoja Nurmeksen Sanomista.
Latoja oli sopinut ovipojan kanssa, että hän suurentaa elokuvamainosta siten, että laittaa koristeaiheen ilmoituksen ylä- ja alareunaan. Siihen kun muutenkin sivutaiton yhteydessä täytyy palstaan lisätä erilaisia kiiloja. Hän pääsee siksi aina ilmaiseksi elokuviin. Asia sovittiin näin, eikä siihen mitään muutosta tehty.

Puolustusministeriön kirjapainosta etulinjaan

Toukokuun 4. päivänä, vuonna 1939, minun oli määräys astua suorittamaan asevelvollisuuttani. Sainkin Nurmeksen kirjapainosta työtodistuksen, joka kirjattiin päivämäärälle 29. huhtikuuta, 1939. Siinä mainitaan mm. seuraavaa:

Tällä todistetaan, että edellä mainittu kirjapainotaituri, on työskennellyt kirjapainossamme heinäkuun ensimmäisestä päivästä 1933 tähän päivään asti. Ensin latojan oppilaana, ja sittemmin käsin, sekä Typograph-konelatojana, sekä lehden taittajana ja tilapäistöiden latojana. Työnsä on hän tehnyt mieliksemme ja käyttäytynyt aina säännöllisenä ja raittiina. Eroaa nyt toimestaan suorittaakseen asevelvollisuuttaan. Mielihyvin suositamme häntä säännöllisenä ja ammattiinsa perehtyneenä latojana.

Aika kuin edellä, Nurmeksen kirjapaino

Iivari Partanen, kirjapainon omistaja

En arvannut että asevelvollisuusajasta tulisi niin pitkä. Se kesti viisi vuotta. Jouduin ensin Valkjärvelle JP2:seen alokasajaksi. Alokasajan jälkeen kyseltiin, löytyisikö saapumiserästä latojia, painajia tai hienomekaanikkoja, ja jos löytyy, niin heidän pitäisi tulla ilmoittautumaan toimistoon. Minulla oli todistus taskussa, ja näytin sitä vääpelille.

Heinäkuussa 1939 minut siirrettiinkin Helsingin komennuskomppaniaan. Ilmoittauduimme yleisesikunnassa, osoitteessa Korkeavuorenkatu 21, ja

majoituimme Helsingin komennuskomppaniaan. Työskentelimme päivät Puolustusministeriön kirjapainossa, mutta illat kuluivat armeijan komennossa komppaniassa.

Puolustusministeriön kirjapainossa työskentelyn lisäksi, meidän piti suorittaa joka kuukausi yksi viikko yleisesikunnan päivystystä. Se sijaitsi neljännessä ja viidennessä kerroksessa. Päivystäjinä toimi kerrallaan kaksi miestä. Yhdentoista jälkeen toinen sai mennä erääseen huoneeseen lepäämän, ja ottaa saappaat ja asetakin pois. Näin voitiin nukkua puolet yöstä, mutta toinen valvoi aina.
Sota oli alkamassa, ja se tiedettiin jo kesällä heinäkuussa. Kenraaleita ja esiupseereita oli iltamyöhään paikalla, ja myöskin itse marsalkka Mannerheim. Hänen huoneeseen pääsi suoraan salista, ja meidän tuli mennä ilmoittamaan hänelle, mikäli joku pyrki hänen luokseen. Painoimme silloin painonapista ja odotimme vastausta. Vihreän valon syttyessä kävimme lyömässä kantapäät yhteen ja ilmoittamassa vieraasta. Marsalkka sanoi vain, että saa tulla. Hän viipyi vähintään kymmeneen asti illalla yleensä. Kun marsalkka oli lähdössä, meni toinen päivystäjä tilaamaan hissin ylös, ja toinen auttoi marsalkalle takin päälle.

Tämä jakso kesti marraskuulle. Sitten alkoi talvisota, ja Puolustusministeriön kirjapainoporukka jaettiin kahtia. Puolet joutui Mikkeliin, päämajan mukana, tekemään päämajan töitä Mikkelin Sanomain kirjapainoon. Toinen puoli, minä mukaan lukien, jäi Helsinkiin. Kirjapainotyöt kuitenkin loppuivat, ja me jouduimme vartiotuvan päivystäjiksi. Hoidimme myös kuriirin tehtäviä. Munkkivuoren kalliossa oli puolustusministeriö, jonne toimitimme asiakirjoja, ja jonne haimme mm. Suomen Tietotoimistosta uutiset paperilla. Muutaman kerran odotimme ovensuussa kun uutistenlukija sai ensin luettua uutiset. Kun hän pääsi loppuun, antoi hän paperit meille.
Sodan loputtua asevelvollisuusaikaani jatkettiin 18 kuukaudeksi, ja jatkoin taas kirjapainotyötä normaalisti. Lisäksi päivystimme. Päivystyspaikkani kuitenkin muuttui tykistön tarkastajan, kenraali Nenosen, toimistoon.

Marraskuussa 1940 pääsin siviiliin puoleksi vuodeksi. Siinäkin välissä ehdin tosin käydä kertausharjoituksissa.

Talvisodan ilmapommituksissa osui pommi Nurmeksen kirjapainoon, latomon nurkkaukseen. Siinä kuoli kaksi henkilöä. Kaikki kirjakkeet lensivät pitkin pihamaata. Koneet ja laitteet olivat ilman kattoa ainakin sen talven. Ilmapommi oli repinyt yli puolet rakennuksen katosta.
Kesän tultua kirjakkeet ja materiaali oli keräilty pihamaalta talteen, ja toiminta oli jatkunut vähitellen, niin että kun syksyllä 1940 pääsin siviiliin, oli talossa jo täysi henkilökunta, enkä mennyt kyselemään sieltä töitä.

Mutta kevättalvella toimittaja Partanen lähetti sanan, että tulisin käymään siellä. Kun menin paikalle, hän esitteli että tiftauskone ei toimi, ja että voisinko katsoa sitä. Se oli ruostunut. Minä putsailin sitä, ja laittelin sen kuntoon, ja kone alkoi toimia.

Vähän myöhemmin keväällä Nurmeksen kirjapainoon tuli työruuhka, ja toimittaja Partanen välitti minulle jälleen pyynnön, että jospa tulisin painamaan painotuotteita. En ollut opetellut painamista, mutta ei se niin monimutkaista homma ollut. Painelin käsin alistettavalla tiikeillä kirjekuoria ja lomakkeita.

Välirauhan aikana tein enimmäkseen linnoitustöitä. Siellä maksettiin huomattavan paljon paremmin, kuin kirjapainossa.

Jatkosota alkoi minun kohdallani kesäkuun 10. päivä. Sitä kesti kolme ja puoli vuotta etulinjassa, Rukajärven suunnalla. Pääsin siviiliin marraskuussa 1944 ja se olikin lopullista. Jonkinlaisen siviilin sopeutumisajan jälkeen työskentelin maanlunastuslautakunnan kartoitustehtävissä.

Helsingin kaupungin kirjapainokoulu järjesti tuolloin pikakoulutuskurssin kirjapainoalan ammattilaisille, jotka olivat joutuneet pois työstä pitemmäksi aikaa. Minä olin ollut pois 5 vuotta. Kävin siis viiden viikon kurssin syyskesällä. Kun pääsin kurssilta, menin takaisin kartoitustyöhön.

Ammattimiehenä ja opettajana

Kartoitustyö oli kohtuullisen mukavaa kesällä, mutta ei enää syksyllä märässä metsässä. Katselinkin yöpaikassamme Helsingin Sanomissa ilmoitettuja työpaikkoja. Lähetin Poriin J.Honkasen kirjapainoon hakemuksen. Sieltä tuli kutsu töihin ja lähdin heti. Vuosi oli tällöin siis 1945. Porissa en löytänyt asuntoa ja asuinkin matkustajakodissa koko ajan. Kirjapainon omistaja Honkanen kysyi, tietäisinkö toista samanlaista latojaa, kuin minä olin. Ehdotin Esko Hirvosta, Nurmeksen kirjapainosta, joka oli tullut minun jälkeeni töihin sinne.

Honkanen pyysi heti kysymään Eskoa. Sähkötin Eskolle että tulisiko hän Poriin. Esko vastasi, että tulee ylihuomenna. Esko oli saanut viestikoulutuksen armeijassa, ja toimi nyt puhelinyhtiön työnjohtajana. Hän ei pitänyt montun laidalla päivystämisestä syyssateessa, vaan kaipasi kirjapainoon. Niin hän tuli Poriin.  Asuimme samassa huoneessa matkustajakodissa, ja saimme siten jaettua asumiskustannuksia.

En ollut Porissa kuin puoli vuotta. Huomasin että Hämeenlinnassa, Arvi A. Kariston kirjapainoon haettiin latojaa. Myös Jyväskylässä oli Jyväskylän Kirjapaino Oy:ssä oli latojan paikka avoinna. Sain hyväksynnät molemmista. En tiennyt kumpaan menisin. Kiinnitin huomion Jyväskylän kirjelomakkeeseen, jossa luki: "Kirjapaino, kohopaino, nuottipaino". Ajattelin että nuottien painaminen olisi mielenkiintoinen oppia. Lähdinkin sinne ja Esko jäi Poriin.

Huhtikuussa 1946 saavuin Jyväskylään. Ratkaisevaa oli myös se, että Arvi A. Kariston itse kirjoittamassa kirjeessä hän mainitsi, että asuntopula kyllä täälläkin Hämeenlinnassa on, mutta luulisi nyt yhdelle miehelle asunnon järjestyvän. Jalmari Mantere taas kirjoitti Jyväskylästä, että aluksi voitte asua allekirjoittaneen olohuoneessa. Asuntoasiakin oli siis selvä Jyväskylässä.

Työskentelin Jyväskylän Kirjapaino Oy:ssä neljää kuukautta vaille kymmenen vuotta. Sitten Johtaja Mantere myi kirjapainon. Hän tarjosi sitä myös minulle, ja sanoi ettei tarvitse rahaa yhtään, vaan voisin maksaa sitä kuukausittain. En kuitenkaan pitänyt itseäni liikemiehenä, ja lisäksi laitteet, koneet ja kirjakkeet olivat minusta jo vanhoja romuja. Eräs faktorikoulun käynyt Kuusela Valkeakoskelta osti sitten painon, edellä mainitulla sopimuksella. Kuusela haali kuitenkin niin paljon töitä, ettei niitä millään ehtinyt tehdä. Olinkin ylitöissä joka ilta. Hän sanoi aina puoli viideltä, kun päivän piti loppua, että eiköhän jäädä ylitöihin. Olin koko syyskesän ja syksyn ylitöissä ja aloin kyllästyä.

Huomasin lehdessä ilmoituksen, että latoja saa paikan Keski-Suomen keskusammattikoulusta. Elettiin vuotta 1954. Laitoin paperit ja sieltä tulikin suoraan soitto rehtorilta, että minut valittiin ja minun pitäisi tulla heti. Asioista voisin sopia tarkemmin faktori Urpolaisen kanssa. Menin töiden jälkeen ammattikoululle, ja sain tietoa. Vaikka ilmoituksessa haettiinkin käsilatoja-ammattimiestä, niin tämä olikin tilapäinen opettajan tehtävä. Vakituinen opettaja on kurssilla Helsingissä. Näin siis työ alkaisi opettajana, ja myöhemmin muuttuisi takaisin ammattimiehen työksi. Opettaminen oli ihan uusi näkökulma minulle.

Pääsin vähitellen liikkeelle. Kevätlukukauden 1954, työskentelin opettajana, ja sen jälkeen kesällä tein pienehköjä tilaustöitä. Jatkoin ammattimiehenä niin kauan, että Kustannusosakeyhtiö Otavan Keuruun kirjapainoon tuli hakuun faktorin paikka. Siellä työskenteli tuttavani, ylifaktori Allan Frilander, ja soitin hänelle. Hän sanoi että pääsen jos haen. Niin laitoinkin paperit ja tulin valituksi Keuruun Otavalle. Se oli vuorofaktorin tehtävä, aamu- ja iltavuoroa. Olin tällöin jo kuitenkin jo perheellinen, ja asuimme omakotitalossa Jyväskylässä, ja vaimoni piti lastenvaateliikettä. Muuttaminen Keuruulle ei siksi tapahtunut heti.

Ammattikoulusta soitettiin kuitenkin että laita heti paperit, täällä aukeaa tekstinvalmistuslinjalla opettajan paikka. Epäröin, kun olin asettunut juuri Keuruulle. Rehtori sanoi, että hän kirjoittaa hakemuksen, jos vain lähetän todistukset. Minut valittiin sitten sinne.

Siitä lähtien hoitelin vaihtelevalla menestyksellä opetustyötä. Suoritin myös ammattikoulun opettajan opinnot. Ne aloitettiin kesäyliopistossa. Aluksi tein kasvatustieteen approbaturin. Myöskin iltaisin tuli lehtori yliopistolta pitämään tenttejä. Ammattikoulussa oli nimittäin silloin paljon opettajia, joilla ei ollut muodollista pätevyyttä. Kevätlukukausi 1960 kului Hämeenlinnassa, ammattikoulujen opettajaopistossa. Sieltä sain paperin, jossa minut todistettiin olevan täysin pätevä ammattikoulun opettaja. Sain myös Käsi- ja Pienteollisuuden Keskusliiton myöntämän latojamestarin arvonimen 1961. Latojakisällin nimen olin saanut jo vuonna 1958.

Alkuajat olivat kovia ammattikoulussa. Oppilaiden työpäivät kestivät 8 tuntia. Kolmasluokkalaisilla oli lisäksi 9 tunnin työpäivät. Lauantaisin työskenneltiin 6 tuntia. Se oli raskasta sekä oppilaille, että opettajille. Oppilaille maksettiin silloin jonkinlaista tuotantolisää, eli pientä palkkaa. Teimme nimittäin koko ajan oikeita tilaustöitä, oikeille asiakkaille. Myöhemmin koulutusta muutettiin. Tunnit vähenivät, työpäivät lyhenivät, ja viisipäiväiset työviikot alkoivat. Tuotantolisät jäivät pois, mutta oppilaat saivat ilmaisen aterian koulussa.

Oppilaat olivat erittäin aktiivisia 50-luvulla. He tekivät ahkerasti töitä, eikä kuriongelmia ollut. He pesivät lattiatkin silloin. Myöhemmin ammattisiivoojat puhdistivat tilat päivittäin. Ilahduttavaa oli myös se, kun sai palautetta oppilaista. Kerran Jämsästä soitettiin, ja kerrottiin, että eräs oppilas on niin hyvä, että heillä ei ole niin taitavaa ammattimiestä edes vanhoissa työntekijöissä.

Vuonna 1988 pidettiin 20 vuotta sitten valmistuneiden tapaaminen. Eräs poika sanoi että oli mennyt töihin Helsinkiin, Kuntainliiton kirjapainoon. Siellä Faktori kysyi millaisia töitä olen tehnyt. Oppilas oli vastannut, että niitä mitä Keski-Suomen keskusammattikoulussa tehtiin, niitä tilaustöitä. Faktori innostui:
– Jaa, oletkin sieltä, no sinähän voit sitten tehdä mitä vaan!
Hän antoikin oppilaalle sitten vaativia aikatauluja ladottavaksi. Toiset oppilaat myös kertoivat, että Keski-Suomen keskusammattikoulu on heillä päin kova sana. Mutta tämä ei tarkoita että tämä johtuisi minusta. Meillä oli monta taitavaa opettajaa. Teoriaopetus oli eri henkilöiden käsissä, kuten kielten, ja matematiikankin. Minun opetus oli vain käytännön työn opetusta.

Sitten tuli kovempiakin aikoja. Hakijamäärät vähenivät, ja piti ottaa kaikki hakijat. Myös huumeongelmaisia nuoria tuli oppilaiksi. Nämä kaikki vaikeuttivat itse opetustyötä. Aiemmin, mikäli oppilaalla oli käytöshäiriöitä, hänet lähetettiin pois. Laitoimme kuitenkin rajan, että jos oppilas on pois 2 viikkoa ilman ilmoitusta, niin oppilas katsotaan eronneeksi.

Työskentelin ammattikoulussa tekstinvalmistuksen opettajana kaiken kaikkiaan 26 vuotta. Koska armeijan palvelusta oli 5 vuotta, niin sain täyden eläkkeen valtiolta. Kävin myös eläkkeeltä joskus viransijaisena. Näin jälkeenpäin voidaankin todeta, että tein kirjapainotyön parissa elämäntyöni.