1. Palkinto

Nimimerkki: Printtipränttääjä

Time leap backwards

Miten kirjoittaa asioista pitkälti viime vuosisadan puolelta? Vuosisadan vaihteestakin on jo neljännesvuosisata. Vähitellen muistin hämärästä ilmaantui sanoja ja tapahtumia, joita kirjoitin muistiin ja ryhmitin hieman aikajärjestykseen.

Viime vuosisadan tekninen kehitys näkyi myös graafisessa teollisuudessa. Ensimmäiset lentokoneet nousivat ilmaan vuosisadan alussa ja ihminen pääsi kuuhun 1969. Vertailu muihin aloihin ei tietysti ole suoraan mahdollista, mutta käytettiinhän niissä samaa teknologiaa. Graafisen teollisuuden kehitystä tapahtui jo ennen sotia ja maailmansotien jälkeen oltiin eräänlaisessa ”valmiissa maailmassa”. Mainiot Mono- Lino- ja Intertypet valaa raksuttivat lyijykirjasimia ja -rivejä, mutta 60-luvulla oli jo varauduttava kasvuun ja kehitykseen. Graafisen ammattikoulun perustaminen Jyväskylään, oli onnistunut päätös, koska oppilaita kouluun riitti maaseudun runsaasta nuorisosta suoraan auran sarvista ja lypsyjakkaralta ja osalle valmistuneista löytyi sitten työpaikka lähistöllä toimivista Gummeruksen, Keskisuomalaisen ja Otavan painotaloista.

Latojan opintosuunnalla sorminäppäryyttä tarvittiin tekstin ladontaan, sivujen taittoon, otsikoiden ja kuvalaattojen sekä kuvatekstien sijoitukseen, niin että ladotun painotuotteen pienetkään osaset eivät pudonneet painatukseen käytetystä raamista lattialle, kun ladelmaa lopulta siirrettiin painokoneeseen. Isojen ladontatöiden, kuten A4-kokoisten vuosikertomusten aukeamien tai kirjan monisivuisten taittoarkkien ladonnan lisäksi myös taulukoiden ladonta oli konstikasta ja vaati huolellisuutta. Taulukossa saattoi olla monta saraketta ja vaikkapa kolminkertainen pääty, joka sisälsi messinkilinjojen pätkiä, tekstin ollessa tavallisesti pientä petiittiä tai jopa pikkuruista kuuden pisteen nonparellia. Tästä näppäryydestä oli minulle harmia kun aliupseerikoulun kilpailussa täytin näppärillä sormillani konepistoolin 71 patruunan lippaan säkkipimeässä 56 sekunnin ennätysajassa, jolloin minun väitettiin huijanneen ja menetin palkintona olleen iltaloman, mikä siinä iässä sapetti kovasti.

Lomakkeissa esiintyvä taulukon pääty oli sitkeähenkinen ladontatuote. Vielä viime vuosisadan lopulla saattoi muistaakseni jossain Lönnrotinkadun pikkupainossa tilata aivan oikeita taulukon sisältäneitä lomakkeita pienyrityksen laskutuslomakkeeksi. Lomakepainatus oli siinä vaiheessa jo pitkään kulkenut omia teitään ja tietokoneiden tulosteet tuotettiin ATK-lomakkeille. Eri painoyksiköistä tulevat lomakeradat voitiin koota kollaattorissa sik-sak-nippuihin, jotka olivat esimerkiksi 12”/24”/240 mm. Lomakeratojen reunoissa oli vetorei’itys. Näitä jatkolomakkeiksi sanottuja lomakkeita kutsuttiin myös ketjulomakkeiksi. Yritysten hankkiessa kovaa vauhtia tietokoneita ja tulostimia joutui pienpainojen vanhanaikainen lomakebisnes ahdinkoon ja oli pikaisesti siirryttävä uusiin tuotantomuotoihin.

Lomakkeita ryhdyttiin tuottamaan lomakesarjoina eli setteinä, joissa oli muutama yläreunasta yhteen liimattu tuumakokoinen painoarkki ja niiden välissä hiilipaperit. Lomakesetit saattoivat myös olla liimatut kantoradalle, joka oli perforoitu ja taitettu tietyllä tuumavälillä laatikoihin niin että kantorata voitiin alkupäästä sijoittaa rei’ityksestään kirjoittimen vetäville piikkipyörille ja kirjoitin tulosti seteistä asiakkaille meneviä laskuja kopioineen. Lomakeasiakkaat saattoivat tilata setteihin haluamansa kopiomäärän, mutta joskus Neuvostoliittoon vietävissä lomakkeissa jäljentyminen ei ollut parasta mahdollista kun kopioita setissä olisi haluttu olevan jopa tusina.

Settituotannon ohella jotkut lomakepainot tuottivat myös etikettejä. Etikettien tuotantoon tarkoitettuja painokoneita valmistettiin useampia konemerkkejä kuten saksalainen Gallus ja tanskalainen Nilpeter, joita oli käytössä Myllypuron Paragonilla. Mahdollisia tuotantotapoja olivat esimerkiksi fleksopaino, silkkipaino, UV-kohopaino, kuumafoliopreglaus, kohopreglaus, lakkaus ja laminointi. Kantoradalle jäävien painettujen tarraetikettien stanssatut jäteliuskat rullattiin erilliselle kelalle ja etikettirullat bobinoitiin tarpeen mukaan yhden etiketin leveyteen. Etikettien tuotanto on oikeastaan jatkunut ilman suurempia laskukausia tai nousupyrähdyksiä, tuotevalikoiman samalla monipuolistuessa ja konekannan kehittyessä edelleen. Alkuaikojen perinteisten etikettien lisäksi nykyään on mahdollisuus esimerkiksi kaksipuoliseen painatukseen. Myös ekologisten tarrojen painatus on nykyaikaa. Digipaino on tietysti oivallinen täydennys etikettien tuotevalikoimalle.

Lomakkeiden nopeasti kasvanut kysyntä kasvatti jo ennestään toimistojen palveluun keskittyneiden vanhojen yritysten liikevaihtoa, mutta syntyi myös uusia yrityksiä, jotka ehtivät hyötyä uudenlaisen lomaketuotannon kukoistuskaudesta. Myös etäämmällä sijaitsevat painotalot Kouvolassa ja Oulussa hankkivat lomakerotaatioita palvellakseen asiakkaitaan kotona ja kauempana näiden ajankohtaisten tarpeiden mukaan. Viimeisten joukossa lomakepainoon laajentaneeseen Oulun Kalevaan lomakerotaatiota kuljettanut rekka suistui ojaan jäiseltä tieltä. Kirjailijan roolista painotuotannon johtoportaaseen vaihtanut Antti Tuuri kerkesi jo lausahtaa pari huonoa keliä koskenutta osuvaa kommenttia, mutta kone oli muutamista kolhuista huolimatta säilynyt täysin priimakuntoisena ja toimi normaalisti pienen makeupin jälkeen. Myös muutama uusi innovatiivinen lomakefirma kuten Lomaketehdas ja Doraprint aloittivat tuotannon. Sitten tietotekniikka teki lomakepainatukset vähemmän tarpeellisiksi ja suisti niin uudet ja vireät, kuin vanhat ja vakiintuneetkin lomakepainot, kuten Paragonin tai Polytypoksen sopeutumaan aivan uusiin olosuhteisiin. Lomakerotaatioiden toimittajia olivat mm. amerikkalainen Didde-Glaser ja saksalaiset Automation ja Form All Edelmann.

Kirjailija Tuuri ehti myös kokea painotalojen harvinaisen yhteisoperaation, kun maakuntien ykköslehdet Kaleva Oulussa, Savon Sanomat Kuopiossa, Keskisuomalainen Jyväskylässä ja Satakunnan Kansa Porissa hankkivat 70-luvun puolivälissä yhteisesti tietojärjestelmät, joilla toimittajat pystyivät tuottamaan tekstinsä, editoimaan saapunutta aineistoa ja lähettämään valmiiksi taitetut tekstipalstat valolatomakoneelle tulostettaviksi. Sen jälkeen tekstit oli tietenkin vielä saksittava ja liimattava sanomalehden sivuiksi. Laitteistojen hankinta, koulutus ja käyttöönotto ei ollut mikään yksinkertainen juttu ja kesti useita kuukausia, mutta projektiin osallistuneiden innostus ja tavoitteellisuus käyttöönotossa johti toimivaan lopputulokseen. Yhteishankinta osoittautui tässä tapauksessa onnistuneeksi ratkaisuksi. Keskisuomalainen ehti myös hankkia uuteen Aholaidan taloonsa sanomalehtien painatukseen luotettavaksi tunnetun sveitsiläisen WIFAG-offsetrotaation. Tietysti muutkin painotalot kuten Hesari ja Turun Sanomat pysyivät kehityksen kärjessä.

Lopullisen niitin metallikirjasimille antoivat uudet edulliset valolatomakoneet, jotka sopivat pieniin painotaloihin. Varsinkin 60-luvulla markkinoille tullut Compugraphic teki hurjan rynnistyksen ja onnistui saavuttamaan huomionarvoisen markkinaosuuden. Tosin asiakkaat tarvitsivat erilaisia töitään varten myös erilaisia valolatomakoneita. Graafisen teollisuuden työvoima selviytyi muutospaineista loppujen lopuksi melko hyvin – olihan alan koulutus saatu oppisopimuksilla, ammattikoululla, faktori- ja teknikkokoulutuksella ja jopa diplomi-insinööriksi oli mahdollista valmistua Teknillisestä korkeakoulusta. Vuosituhannen vaihteessa valmistui EVTEK-ammattikorkeakoulusta myös viestintätekniikan insinöörejä. Näillä eväillä oli hyvä jatkaa eteenpäin yhä nopeammin kehittyvässä graafisessa teollisuudessa.

Pienille sanomalehtitaloille saattoi offsetrotaation hankkiminen jo aikaisessa vaiheessa olla edullinen vaihtoehto, koska samalla saavutettiin suurempi nopeus, laadun paraneminen ja tuotannon rationalisointi, kun vanhasta raskaasta lyijyladonnasta ja sylinterimuotoisten painolevyjen valamisesta päästiin eroon. Isoille sanomalehtitaloille sopivien leveän sanomalehtirainan painatukseen käytettyjen offsetrotaatioiden hankkiminen Suomeen viime vuosisadan puolella oli taas uusi teknologinen edistysaskel. Niitä varten myös painoa edeltävät toimenpiteet oli uudistettava. Painolevyjen tulostus käsityönä oli suuritöistä, joten siitä oli päästävä eroon ja ihanteellisinta oli saada myös värilaitteiden säätöruuvien asetteluarvot siirretyiksi automaattisesti painokoneella käytettäviksi. Ohjaus- ja säätötekniikka kehittyivät hurjasti. Suomalainen Insinööritoimisto Data Oy onnistui kehittämään levyskannerin painolevyltä mitattujen väriarvojen siirtämiseksi painokoneen värilaitteille ja oltiin edellä jopa Nokiaa, koska skannerissa oli kosketusnäppäimistö jo silloin kun Nokia jumittui mekaanisiin näppäimiin. Data Oy vastasi myös Crosfield filmiskannerien ja useiden muiden graafisten laitteiden huollosta.

Adoben taitto-ohjelma Pagemaker, Photoshop ja muut antoivat hyötyä ja huvia. Aluksi on käytössä harmaa pönttö, Macintosh 128 pienellä MV-näytöllä, hiirellä ja korppuasemalla ja se julkaistiin 22.01.1984. Olin sitä ihmettelemässä maahantuojan näyttelyssä. Helppokäyttöinen kone eikä Pagemaker ollut kovin monimutkainen ohjelma. Uudet päivitykset toivat lisää tehoja ja monipuolisuutta. Kilpailijaksi ilmestyi kehittynyt julkaisuohjelma QuarkXPress, joka ei kuitenkaan pärjännyt Adoben uudelle InDesignille, josta yhdessä Adoben muiden tuotteiden kanssa kehitettiin Creative Cloud. Sen mahdollisuudet olivatkin jo aivan kuin toisesta maailmasta verrattaessa ensimmäisen Pagemaker-versioon, jolla tosin pystyi jo taittamaan 128-sivuisen A4-lehden. Tietotekniikka oli tällöin muutenkin suorittanut valloitustaan painotaloissa ja huomattavat määrät lisäkoulutusta Adoben tuotteille antoi Kari Harjulan ja Erkki Pennasen kehittämä koulutusfirma PrePress Studio. Ohjelmistokehitys on siitä lähtienkin laajentunut räjähdysmäisesti, joten tietotekniikan osaaminen on alalla entisestään korostunut.

1990-luvun lama kuritti raskaasti graafista teollisuutta. Työpaikat alkoivat olla epävarmoja. Koneiden ja laitteiden kauppa väheni. Yrityksiä joutui lopettamaan toimintansa. Neuvostoliiton kaupan loppuminen vaikutti painoteollisuuden vientimääriin. Lopulta pitkältä tuntuneen lamakauden jälkeen olot alkoivat vähitellen helpottua. Venäjällekin alettiin vaatimattomasti ostaa myös graafisen alan tarvikkeita. Syynä saattoi osittain olla hankala byrokratia, joka viivytti suoraa tuontia ulkomaisilta tehtailta Venäjälle jopa viikkokausia. Suomeen oli helppo tulla Pietarista henkilökohtaiselle ostosretkelle tavarataloon ja noutaa samalla painolevyjä ja kumikankaita tai jotain muuta tarpeellista tavaraa, kun todennäköisyys niiden löytymiseen suomalaisen maahantuojan varastosta oli kohtalaisen suuri ja lisäksi lentoasemalta löytyivät tarvittavat tullimuodollisuudet. Joku näistä mikroyrittäjistä saattoi hankkia vanhan pakettiauton tavaroilleen, mutta toiminta hiljeni taas pian kuljetusreittien vakiintuessa normaaleiksi.

Mieleen muistuvat 60-luvun nostalgiset ajat. Monien hienojen painotalojen joukosta nousee esiin jopa hieman aristokraattinen Valtion painatuskeskus, jossa työtä oli tosi paljon ja jatkuvasti tuottoisia ylitöitä yövuorossa. Kaikki sujui hienosti rutiinilla ja ammattitaidolla – olivathan valtioneuvoston ja eduskunnan painotyöt pitkälti samanlaisia vuodesta toiseen. Oli suurenmoista työskennellä työpaikassa, jossa tekstejä latoessaan pääsi selville politiikasta ja valtion hallinnosta, eivätkä ne mitenkään olleet tylsiä ja ikäviä asioita. Esimiehet olivat mukavia ja tunsivat tarkasti kaikki työvaiheet. Ahkerasta työtahdista huolimatta tuli ainakin kahvitauolla kuunneltua työkaverien juttuja esimerkiksi sukellusarkeologiasta, Ukrainan matkailusta ja Hampurin St. Paulista. Joku jopa muisteli, kuinka hän oli työpaikan vieruskaverinsa kanssa joutunut rintamalla asumaan samassa mahorkalle tuoksuvassa korsussa. Konelatomon ainoa huomiota herättävä uutuus oli keskityslaite ylileveän palstan latomiseen käytettävässä uudessa Intertypessä. Työntekijöiden yhteistoiminta oli hämmästyttävän tuloksellista. He olivat rakennuttaneet itselleen kolme kerrostaloa Vallilaan ja rahoittaneet sekä toteuttaneet projektit alusta loppuun. Minutkin työtoverini yllyttivät liittymään Asuntosäästäjiin heti taloon tultuani. Painotalon kellarissa oli työntekijöiden ylläpitämä kauppa, josta sai elintarvikkeita kohtuuhintaan ja myös ruokala taisi olla työntekijöiden käsissä.

Elämä oli huoletonta, kohtuullinen palkka juoksi ja kollegat suhtautuivat suopeasti maalta muuttaneeseen tulokkaaseen. Painatuskeskuksen pikkujoulua 1963 juhlittiin lähellä sijaitsevassa ravintola Laulu-Miehissä ja keväällä -64 Liuskasaaren HSS Paviljongissa, jonne päästiin veneellä Eiran rannasta. Juhlissa ei isosti ryypätty, vaikka lasillinen otettiinkin. Kevätjuhlissa pöytäporukan kanssa sovittiin yhden rommipullon tilaamisesta ja siitä riitti pari naukkua mieheen. Graafisella alalla ei juhlittu remuten vaan käyttäydyttiin kohteliaasti ja hillitysti. Siihen aikaan työpaikat kuten myös asunnot olivat lähellä keskustaa, joten aamulla seitsemäksi työhän jalkaisin kulkevien ihmisten virta keskustassa ja varsinkin Rautatientorin lähistöllä oli vallan mahdoton. Tunnelma oli melkein yhtä ruuhkainen kuin Pietarin (silloisen Leningradin) keskustassa, jossa kävin bussiretkellä. Iltaisin parveiltiin Bulevardilla tai nautittiin ravintoloiden monipuolisesta tarjonnasta. Myös vappumarssien osallistujamäärä Mannerheimintiellä oli aivan valtava. Kadun täydeltä riitti tulijoita ja pitkään.

Koska ostettavien tuotteiden valikoima ei ollut turhan suuri, eikä edes auto ollut ehdottomasti ostoslistalla, niin ihmisillä oli aikaa osallistua tilaisuuksiin ja ottaa asiat rauhallisesti. Eikä ollut mainoksia työntymässä esiin joka ikisestä monitorista. Televisio ei ollut vielä kansan ulottuvilla, mutta Painatuskeskuksen työtoverit olivat hankkineet meille hyvät alennukset uusista Blaupunkt-matkaradioista, joten kännykän asemasta kanniskelin kaupungilla joskus matkaradiota. Televisioiden puutetta osattiin lievittää laittautumalla paikkoihin, joissa niitä oli yleisesti esillä. Niinpä meitä Painatuskeskuksen kavereita oli useita Mannerheimintiellä katsomassa Lasipalatsissa olleen TV-liikkeen ikkunasta, miten Eero Mäntyranta hiihti kultaa Innsbruckissa 1964, jalkakäytävän ollessa täynnä muitakin innostuneita katsojia.

Painotalojen muuttoja keskustan ahtaudesta uusille teollisuusalueille tapahtui niin kuin muussakin teollisuudessa. Muutoissa oli tiettyä juhlavuutta. Oli mielenkiintoista päästä joskus tutustumaan uuden painotalon tuotantosaliin, joka olisi mainiosti soveltunut pallopelien harjoitteluun. Ennen Uuden Suomen muuttoa Kaivokselaan ehdin työskennellä 1960-luvun lopulla joululomani ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Kirjapainossa Lönnrotinkadulla latoen Uuden Suomen palstoja. Pian paino jo muuttikin Kaivokselaan. Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmauksessa toiminut Tilgmannin painotalo, jonka ikkunoista ulkopuolinenkin sai eloisan mielikuvan painon toiminnasta, muutti Espoon Suomenojalle. Valtavassa uudessa teollisuushallissa toimi puolenkymmentä arkkikooltaan A0-kokoista MAN Roland Ultra-offsetpainokonetta. Siihen aikaan painettiin runsaasti kartonkikoteloita, joihin foliopäällysteiset kahvipaketit sijoitettiin. Näistä kartonkikoteloista luovuttiin jo vuosikymmeniä sitten.

Tilgmann oli arkkikoneita täydentämään hankkinut Suomenojalle korkealaatuisiin aikakauslehti- ja mainospainotöihin tehokkaan amerikkalaisen Harris M1000 -offsetrotaation kuivausuunilla varustettuna. Uudessa Kivipainossakin oli Harris M1000 ja muistaakseni myös Turun Itäharjussa ja tietysti Hesarilla – jopa useampia koneita. Dallasissa sijainnut Harris-painokonetehdas oli yhteistyössä ranskalaisen Marinonin kanssa ja ranskalaistehtaan painokoneet saivat hyvän jalansijan suomalaisten aikakauslehtien ja kirjojen painatuksessa. WSOY hankki kaksi suurta Harris M850-offsetrotaatiota Tarmolan painosaliin ja painojen suotuisan kehityksen jatkuessa myös Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy kartutti konekantaansa kahdella M600-offsetrotatiolla, jotka asennettiin Noljakan uuteen painotaloon. Pienempiä Harris M110 ja M300 koneita oli hankittu Suomeen – molempia 3 kappaletta (M110 Tryckeri och Tidningsiin, ArtPrinttiin ja eräälle vaasalaiselle asiakkaalle, M300-koneet puolestaan Soiniprinttiin ja Exprinttiin). Vuonna 1988 saksalainen Heidelberger Druckmaschinen AG osti Harris-konsernin, ja tehdas muutti nimensä Harris-Heidelbergiksi. Amerikkalainen Goss International tuli tehtaan seuraavaksi omistajaksi vuonna 2004 ja lopulta tehtaan toiminnat vuonna 2018 yhdistettiin manroland web systemsiin, jolloin nimeksi tuli manroland Goss web systems.

Harris Marinonin toimittamia sanomalehtirotaatioita oli Hyvinkään Kirjapainossa N850 ja Kalevassa N1600, joka onneksi ei päätynyt virolaisten polttoleikeltäväksi vaan pääsi Istanbuliin jatkaman tuotantoa Sabah-sanomalehdessä. Turkissahan painetaan meikäläisiä vastaavilla aakkosilla, jotka puolipakolla vaihtoi arabialaisten tilalle Mustafa Kemal Atatürk vuonna 1929. Turkinsukuisessa Azerbaidzanissa kirjoitettiin 1918–1992 kyrillisillä aakkosilla ja sitten siirryttiin latinalaisiin aakkosiin luultavasti Turkin esimerkistä. Somaliassa latinalaisia aakkosia otetaan jo käyttöön. Olisikohan meneillään ”historialliset” kirjoitusmerkit vähitellen syrjäyttävä tekstiuudistus? Ehkä kuitenkaan ei, sillä esimerkiksi Mongolia on toistaiseksi perunut uusimisaikeet. Vietnamissa latinalaiset kirjaimet olivat jo lähetyssaarnaajien tuomia. Kenties vain turkkilaiset, azerit ja somalit jäävät naureskelemaan partaansa ja hyötymään tekstiensä rationalisointieduista. Suomessa oli onneksi luovuttu vanhoista fraktuurakirjaimista jo 100 vuotta sitten. Vanhat tekstit voitaisiin siirtokirjoittaa (translitteroida tai transkriboida) ikivanhoista merkeistä latinalaisille aakkosille ja tallentaa samalla vanhat kirjat ja kirjoitukset digitoimalla. Jos vain hylätään vanha kirjoitustapa, niin se ehkä johtaa kulttuurin ja perinteisen osaamisen häviöön? Tai vaihtoehtona loikattaisiin suoraan englantiin, joka esimerkiksi tuhannen kielen Intiassa lienee välttämätön kommunikaation väline. Englannista on muutenkin tullut jo uusi latina, koska englannin käyttö työkielenä lisääntyy maailmalla ja suomalaisissakin yrityksissä.

Mahtavan muuton keskustasta väljemmille alueille teki myös Weilin & Göös, joka muutti Tapiolaan, jonne siitä jäi jäljelle arkkitehti Aarno Ruusuvuoren suunnittelema komea painotalo. Tuotanto kuitenkin lopetettiin vuonna 1992. Talossa on nykyään Näyttelykeskus WeeGee ja siellä toimii EMMA – Espoon modernin taiteen museo. Aamulehden painon muutto Sarankulmaan oli suuren luokan tapaus. Sanomalehteä oli aikaisemmin painettu Koenig & Bauerin sanomalehtirotaatiolla mutta siirrytty sitten Manroland Colorman Autoprintiin, jolla voidaan painaa 96-sivuista broadsheet-lehteä tai 192-sivuista tabloidia. Nykyisten Manroland Colorman e:line mallien suurin tuotantonopeus on 110 000 lehteä/h, paperirainan suurin leveys 1900 mm ja sylinterien maksimaalinen ympärysmitta 900 – 1 197 mm. Sarankulmassa oli myös ketjulomakkeiden tuotantoa. Vantaalle Sanomalaan muuttanut Helsingin Sanomien lehtipaino uusi vuosisadan vaihteessa kapasiteettiaan offsetrotaatioiden monipuolisella tuplalinjalla, jolla pystytään painamaan 50 % edeltäjiään nopeammin. Erinomaisen laadun mahdollistavat neliväriset satelliittiyksiköt. Linja sisältää mahdollisuuden päällystetyn paperin väripainamiseen ja myöhemmin myös 6-väripainamiseen. Painettujen lehtien kokonaismäärä on suurimmillaan ollut yli puoli miljoonaa lehteä päivässä.

Kun vanhoja koneita korvattiin uusilla ja tehokkaammilla oli vanhatkin saatava hävitetyksi jonnekin, ja niinpä ne usein päätyivät kehitysmaihin aloittaen taas uuden hyödyllisen elämän. Onneksi oli yrittäjiä, jotka hankkivat leipänsä vanhojen koneiden uudelleensijoittajina. Kokonaan uusille koneille järjestettiin tietenkin koulutusta sekä valmistajien tehtailla, että asiakkaiden painotaloissa. Koulutukset olivat tervetullutta vaihtelua työvuosien väliin ja antoivat hyviä tuloksia, sillä olihan koulutettavien aloitusosaaminenkin korkealla tasolla jo heidän aikaisemman koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella. Tehtaiden edustajat saattoivat jopa saada hyviä vinkkejä suomalaisten asiakastalojen paino- ja huolto-osastoilta. Huoltomiesten vahva ammatillinen tausta mahdollisti toisinaan uuden mekaanisen varaosan valmistuksen tai elektroniikkaosan noutamisen sähköliikkeestä ennen kuin tehtaalta kiireellisenä tilattu varaosa oli ehtinyt perille.

Kaikki koneet tarvitsevat säätöä ja huoltoa. Vaivalloinen ja hyviä hermoja vaativa painokoneen väritelojen säätötoimenpide saattoi olla edessä, jos painoarkin väritys ei ollut tyydyttävä tai siinä ilmeni jopa raitoja. Kyseessä oli väritelojen painolevylle tuoman värivirran häiriintyminen telojen kulumisen, virheellisen telojen välisen kontaktin tai telojen lasittumisen vaikutuksesta. Säätö edellytti painajalta epämukavaa työskentelyä painoyksiköiden välissä ja telojen välisen kontaktin tarkistamista ohuilla 0,1 mm metallisilla säätöliuskoilla. Liuskat asetettiin telojen väliin niiden kumpaankin päähän ja painaja arvioi liuskoja ulos vedettäessä esiintyvän vastuksen määrästä olivatko telat riittävän tiiviisti toisiaan vasten, mikä puolestaan määräsi telojen kautta painolevylle kulkeutuvan värivirran oikean voimakkuuden. Yhtä väriä painavassa painokoneen yksikössä oli tavallisesti 4 värittävää värilevytelaa, joiden kautta painoväri siirtyi etu- tai takapainotteisesti painolevylle. Painokoneissa oli tavallisesti neljä väriyksikköä, jolloin voitiin painaa nelivärisiä painotuotteita. Viides yksikkö oli lisäväriä varten. Värilevytelojen oikea kontakti levyyn voitiin havaita levylle ja jälleen pois kytkettyjen väritettyjen telojen jättämästä kontaktiraidan leveydestä. Palkintona säätämisestä saatiin taas korkeaa laatua ja niin jopa 70-luvun kuvakirjoja voi nyt selailla nautiskellen, vaikka niissä etusijalla ei ollut uusi mittaus- ja säätötekniikka, vaan painon ammattilaisten huippuunsa kehittynyt osaaminen.

Toinen työläs säätötoimenpide arkkioffsetkoneissa oli naukkarien säätö. Painosylintereillä arkinsiirtotangoilla ja -vaunuilla on tiheästi vierekkäin naukkareita, joiden puristusvoima piti kuljetettavan paperiarkin tiiviisti otteessaan. Naukkareihin saattoi kertyä paperinpölyä ja niiden jouset saattoivat väsyä, joten ne oli joskus, vaikkapa kerran vuodessa tarkistettava. Tarkistuksessa naukkareiden alle asetettiin ohuita paperiliuskoja ja kun liuskat vedettiin ulos naukkarien otteesta, niin ne, joista paperi pääsi liian löysästi pois oli huollettava. Sylintereitä vaivannut ongelma oli sylinterien pintojen kuluminen tai ruostuminen. Ongelmaa yritettiin korjata metallitäytteillä. Se oli kuitenkin hieman epätarkka ja epävarmakin, joten vähäistä kulumaa korjattiin myös galvaanisesti. Huomattava ajanhukka oli seurauksena, mikäli koneen paino- eli takasylinteri jouduttiin ottamaan ulos koneesta ja päällystämään uudelleen konepajalla. Tästä ongelmasta päästiin eroon vasta kun uusien koneiden sylinterit alettiin päällystää jo tehtaalla ruostumattomalla metallilla.

Painotalojen tarve toimittaa asiakkailleen yhä uudenlaisia efektejä vaati uusia innovaatioita, jotka tulivat käytäntöön esimerkiksi lakkauslaitteiden ja arkinkääntöyksiköiden muodossa. Eräs uutuus, jota kokeiltiin joskus 70-/80-lukujen vaihteessa, mutta ei vielä sellaisenaan otettu käyttöön offsetpainossa olivat UV-värit. Painatustuloksella oli omat laadulliset etunsa, mutta väreillä oli ominaisuuksia, joiden takia väritelojen ja sylinterien pesu sekä muutenkin siisteydestä huolehtiminen oli tavanomaista hankalampaa. Myöskään käyttöturvallisuustiedotteen antama informaatio ei ollut erityisen houkuttelevaa. Repron uusien elektronisten laitteiden käyttöönotossa ei aina alkuun huomattu, että tuotantotilojen sisällä saattoi olla suuriakin lämpötilavaihteluja, jotka hellepäivinä saattoivat aiheuttaa tarpeettoman huoltokäynnin ja huoltomies sai ihmetellä, oliko kyseessä lämpötilan vaihtelu vai korjattavissa oleva vika. Myös maaperän notkuminen tai tärinä saattoi lämpötilan ohella vaikuttaa säätöihin, mitä joskus tapahtui paljon elektroniikkaa sisältävien laitteiden kuten skannerien tai reprokameroiden optiikan alueella.

Maahantuojien ja asiakkaiden asentajien lisäksi oli erilaisia riippumattomia asentajia ja huoltofirmoja. Graafinen teollisuus oli hyvässä nousuvaiheessa ja apua tarvittiin hyvin monenlaisten koneiden huollossa ja muutoissa, joten apu oli monesti tervetullut. MAN-offsetkoneilla oli oma huoltomies Tampereella ja siellä toimi myös pitkäaikainen Roland-koneiden freelance asentaja. Insinööritoimisto Data Oyn huoltomiehet kuten Markku Kurppa ja Reijo Raunio sekä johtaja Olli Ristaniemi tulivat vuosikymmenten aikana tutuiksi suuren asiakasjoukon kanssa. Alalla oltiin hyvin tietoisia tapahtuvasta kehityksestä. Johtajat ja päälliköt tunsivat asiat hyvin ja osasivat välittää tietoa. VTT:n tutkija Orvar Monnin kirjoituksia luettiin hartaasti ja alan lehdet Kirjapainotaito ja Graafikko, jotka yhdistyivät vuonna 1971 sekä Kirjateollisuuden liiton julkaisut kuten myös Tampereen Kirjatyöntekijäin Yhdistys ry:n jäsenlehti Kirjake olivat esimerkkejä, miten tieto kulki alalla laidasta laitaan. Myös englannin ja saksankielisiä ammattilehtiä luettiin. Oltiin avoimia uusille ideoille sekä yhteydenpidolle ja keskusteluille. Onhan alan pääasiallinen tavoitekin edistää kommunikaatiota ja tiedonkulkua.

Graafisen alan menestyksen vuosikymmeninä saimme olla iloisia alan saavutuksista. Koneiden ja menetelmien kohonnut laatu ja tehokkuus toivat asiat selvemmin ymmärrettäviksi. Julkaistiin enemmän ja parempia lehtiä ja kirjoja, joissa oli erinomaisia kuvia ja tekstiä entistä nopeammin ja halvemmalla, jolloin koko maailma avautui eteemme entistä täydellisempänä. Liioittelematta voidaan sanoa, että maailmasta tuli parempi paikka tämän kehityksen ansiosta. Nykyään ei tiedä menemmekö parempaan vai huonompaan suuntaan. Netistä löytyvä tieto voi johtaa eroon asiallisesta tiedosta, harhauttaa ja olla vaarallista, jos seurataan netin esimerkkejä ja otetaan selfiekuvia jyrkillä kallioilla, harjoitetaan väkivaltaa tai niellään myrkyllisiä hyönteisiä, kun joku on netissä niin ehdottanut. Tuhlataan aikaa lukemalla netistä propagandaa, vääristelyä ja sekavia syytöksiä, joita kuka tahansa voi laittaa nettiin mielin määrin, koska ketään päätoimittajaa tai toimitussihteeriä ei nykyään ole arvioimassa ladataanko järjellistä vai järjetöntä sisältöä. Tai onhan siellä valvontaa, mutta eivät kai hekään kaikkea ehdi tarkastaa.

Vaihtelua arkipäivään ja tietoa uusista alan suuntaviivoista saatiin useimpien maahantuojien järjestämistä ”syysnäyttelyistä”, joissa oli ihan merkittäviä kone-esittelyjä ja hyvätasoisia esitelmiä. Parin päivän aikana ehti käymään useassakin näyttelyssä. Päivän päätteeksi oli mukava ottaa maahantuojan saunassa hyvät löylyt ja syventyä taas kerran alan kehitykseen. Välistä mukaan osui joku mehevä jutunkertoja, jolloin saatettiin vähäksi aikaa lipsahtaa viihteen puolelle. Messuretkien huippua olivat neljän vuoden välein järjestettävät DRUPA-messut Düsseldorfissa. Messut kiinnostivat kovasti, koska kerrasta toiseen ihmiset jaksoivat astella valtavia näyttelyosastoja ristiin rastiin. Aviopuolisoita ja perheenjäseniä saattoi olla mukana kiinnostuneina näyttelyihin tutustumassa. Toisaalta oli pakko pysyä mukana kehityksessä, koska sen ulkopuolelle jäämisessä oli omat vaaransa. Paino- ja sitomokoneiden hallitsevia tuotteita messuilla olivat länsimaiset konemerkit. Kaukaisesta idästä tulevia koneita oli myös esillä, mutta useimmat niistä eivät ehtineet kunnon vauhtiin, niin että olisivat saavuttaneet merkittävän aseman silloin kun graafinen teollisuus eli vielä huippuvuosiaan.

Mistähän mahtoi johtua faktorien, kirjapainoteknikoiden ja kirjatyöntekijöiden innostus yhteisten mökkien hankkimiseen? Mutta hyvä niin, ja tyytyväisenä hyödynsin näitä etuja neljässä paikassa, jotka kaikki olivat omalla tavallaan mukavia ja osuvasti valittuja. Tahkolla ja Levillä oli kiva hiihdellä, mutta Kuhmossa, Lentuankosken niskalla ollut Faktorila veti eniten puoleensa mahtavan luonnon ja hyvien kalastus- ja marjastusmahdollisuuksiensa ansiosta. Siihen aikaan koskella oli vielä joku paikallinen ukko ison tervaveneensä kanssa laskemassa koskea turistien iloksi ja lapsia tällainen aito elämys kosken kuohujen keskellä aluksi jännitti ja sitten suuresti riemastutti. Koskenlaskuun osallistuneet lomailijat joutuivat lopuksi vetämään veneen takaisin kosken yläpuolelle länsirannan alkujaan tervaveneiden kuljetukseen tarkoitettuja kiskoja pitkin. Koska pääosa veneillä Ouluun kuljetetusta tervasta tuli Kuhmosta ja Suomussalmelta, niin vastaavanlaisia tervaveneille tarkoitettuja maakannaksen tai kosken ohituspaikkoja oli esimerkiksi Kajaanissa ja sen itäpuolella Kuluntalahdessa. Kirjatyöntekijäin saavutus oli myös oman Kirja-nimisen tanssipaikan pito liiketoimintana Kruununhaan osoitteessa Kirjatyöntekijänkatu 10, jossa pääasiassa paikalliset esiintyjät kuten Carola Standertskjöld innostivat meitä tunnelmien tangoon ja notkeita lantioita vaativaan sambaan.

Graafisten tuotteiden maahantuojat eivät ainoastaan hioneet markkinointi- ja palvelutaitojaan, vaan mittelivät keskinäistä paremmuuttaan myös hiihtokilpailuissa, joissa hiihdettiin 4x5 km viesti. Yleensä vanhat kuntoilijat saavuttivat paremman ajan tai antoivat ainakin kovan vastuksen nuoremmilleen. Kilpailu oli kovaa myös markkinoilla, joilla oli muutamia vahvoja ja vakiintuneita kone-ja tuotemerkkejä sekä uusia innokkaita tulokkaita. Tyypillistä painokoneiden kehitykselle 1900-luvun viimeisillä vuosikymmeninä oli koon, nopeuden ja säätöautomatiikan kasvu. Arkkipainokoneilla oli edetty 10 000 arkin tuntinopeudesta jo 20 000 a/h suuntaan ja arkkikokoihin oli huomattu tarvittavan muutama sentti lisäkokoa. Säätö- ja valvontatekniikka tietysti jatkoi kehitystään tietotekniikan kehityksen siivellä. Näyttäviä muutoksia oli painoyksiköiden, arkinkääntökääntölaitteiden ja muiden lisälaitteiden määrässä.

Kaikista harvinaisimpia painokoneiden jättiläisiä eli syväpainokoneita oli vuosisadan vaihteessa alkujaan helsinkiläisen Helprint Oy:n uudessa tuotantolaitoksessa Mikkelissä ja se olikin vuonna 1990 Pohjoismaiden suurin syväpaino. Helprint oli myös iso Crosfield-skannerien asiakas. Hietalahdesta Espooseen muuttanut Otavan syväpaino osti vielä 2003 käytetyn syväpainokoneen Chicagosta. Käyttöiän lopussa se romutettiin. Syväpainokoneiden käyttö Suomessa loppui 2020-luvulla halpatuotannon ja netin käytön lisääntymisen vaikutuksesta.

Painoissa vallitsi oma mielenkiintoinen äänimaailmansa. Tehdasmelu lienee turhan yksinkertainen käsite kuvaamaan esimerkiksi sitomon ääniä. Taittokoneen rytmikäs raksutus ilmaisee että kaikki säädöt neliömetripainoiltaan ja taivutuslujuudeltaan erilaisille papereille on tehty tarkasti ja oikein. Kun osaava koneenkäyttäjä saa useat ominaisuuksiltaan erilaiset paperiarkit kulkemaan huippunopeudella häiriöittä koneen läpi ja samalla taittumaan useaan kertaan on se todellista työn sinfoniaa. Arkkileikkurin jymähtävät leikkausäänet ja stiftauskoneiden terävät räsähdykset täydensivät sitomon äänimaailmaa, jota oli viisainta kuunnella kuulonsuojaimet korvilla. Arkkioffsetkoneiden äänenvoimakkuuksia mittailin 1970-luvulla ja ne olivat suunnilleen 80 – 90 desibelin paikkeilla. Offsetpainon äänet ovat pehmeämpiä kuin sitomossa, jossa arkkien törmäys taittovasteisiin ja taittoveitsen hakkausääni ovat huomattavasti terävämpiä, mutta kuulosuojaimet ovat painossakin tarpeen. Offsetrotaatioilla melua on vaimennettu koteloinnilla koneen melua tuottavissa paikoissa sekä koneen ulkopuolisilla vaimennuselementeillä.

Ehkä kaikkein huomaamattomimpia mutta samalla kestävimpiä ja tunteisiin vetoavimpia tekijöitä painotuotannon palapelissä ovat tekstinvalmistuksessa käyttämämme fontit. Ovathan ne olleet käytössä jo kymmeniä tai satoja vuosia ja roomalaisten aakkoset jopa tuhansia. Luemme joka päivä tekstimme samoilla Times Roman, Helvetica tai Baskerville kirjaimilla painettuna, eikä kukaan liene vaatinut niitä vaihdettaviksi. Kauniisti muotoiltu myyntiesite kirjaimineen on kuin taideteos, joka kiinnittää huomiomme ja jota on helppo ihailla vaikka emme olisikaan ostoaikeissa. Onkohan niin että saamme joka päivä tästä kauniiden kirjasimien katselusta tietyn määrän positiivisia elämyksiä, siis taidenautintoja, jotka voivat jopa korvata taiteen muita muotoja.

Vahvat painokonemerkit, kuten nykyään digipainoonkin laajentanut Heidelberger Druckmaschinen AG sekä Manroland Sheetfed GmbH (Langley Holdings plc) kuten myös Koenig & Bauer ja vähitellen eurooppalaisten joukkoon hivuttautunut, keskisuuriin ja suuriin arkkioffsetkoneisiin, rotaatioihin sekä digi- ja pakkauspainoon keskittynyt japanilainen Komori ovat pysyneet edelleen mukana konetoimittajien välisessä kilpailussa. Sitävastoin sanomalehtirotaatioita valmistanut WIFAG ja arkkikone- ja rotaatiovalmistaja SOLNA ovat joutuneet lopettamaan. Miller Johannisberg yhdistyi 1989 MAN Roland Druckmaschinen AG:hen jolloin nimeksi tuli MAN Miller Druckmaschinen GmbH. Entisen Itä-Saksan Radebeulissa toiminut Planetan tehdas sulautui 1990-luvulla Koenig & Baueriin, jonka voi laskea saaneen alkunsa jo 1814 ja niin sen on ollut sopeuduttava monta kertaa uusiin olosuhteisiin. Uudenaikainen tuotevalikoima on varmistanut Koenig & Bauerin nykyisten koneiden sopeutumisen monipuolisille painomateriaaleille pakkaus-, arkki- ja digitaalipainon alueilla. Mukana myös offsetrotaatiot jopa 2 100 mm paperirainan leveydellä.

Laajimman koneryhmän painoissa ovat muodostaneet pienet arkkioffsetkoneet. Niiden koko mahdollisti pienpainon perustamisen, vaikkapa omakotitalon autotalliin, korttelin kivijalkaan tai supermarketin yhteyteen eikä oppisopimuksella koulutuksensa hankkineelta yrittäjältä kyselty koulutodistuksia. Tämä sopi pieniä ja luotettavia painokoneita kuten GTO 32x46 cm tai GTO 36x53 cm valmistavalle Heidelberger Druckmaschinen AG:lle. Kaikkiin kirkonkyliin ei perustettu painoa, mutta tarjoamalla koneille kattava huolto ja sujuvat varaosatoimitukset oli kehitetty hyvät asiakassuhteet, joiden avulla myytiin monivärisiä, isompia ja kehittyneempiä koneita 50x70 cm ja 70x100 cm malleina. Heidelbergin monipuolinen nykymallisto jatkanee täysillä tehtaan menestyksekkäitä perinteitä.

Manroland Sheetfed GmbH puolestaan on ollut vahva keskisuurissa ja suurissa arkkikoneissa. Suurimpia olivat konemallit alkaen koosta R800 ulottuen arkkikooltaan 162 x 126 cm kokoisiin R906 7B Plus -malleihin saakka. Näitä isoja koneita hankittiin aikanaan Tammen painoon Helsingin Kallioon, Simpeleen kartonkitehtaalle ja Keuruun Otavalle. Myös Manrolandin toiseksi suurin konemalli Roland Rekord, arkkikoko 720 x 1020 mm ja nopeus 10 000 arkkia/h saavutti ison markkinaosuuden ennen lamaa ja sen seuraajamalli ROLAND 700, jonka Evolution Speed -version huippunopeus on 20 000 arkkia/h, kilpailee nyt aivan uusilla tehokkuusluvuilla. Manrolandin suuret koneet ROLAND 900 Evolution ja ROLAND 900 XXL ovat varustetut monipuolisilla lisälaitteilla ja suurin mahdollinen arkkikoko formaatissa 8 on 1 300 x 1 870 mm.

Viime vuosisadalla painokoneita suunniteltiin nopeammiksi ja kehitettiin niihin monenlaisia lisävarustuksia kuten arkittajat, automaattiset pinon- ja levynvaihdot, arkinkääntölaitteet, monipuoliset lakkauslaitteet, kuivaajat ja kylmäfoliointi. Nykyiseen 20 000 arkkia/h painatuksen huippunopeuteen pääsy vaati uudistuksia. Jotta kohonneella käyntinopeudella ja lisälaitteilla saavutettaisiin maksimaalinen tuotantopotentiaali, oli kaikki koneiden valvonta ja toiminnot integroitava ja synkronoitava entistä täsmällisemmin. Entistä tarkempien anturien, säätötekniikan, elektroniikan, turvalaitteiden ja ohjelmien kehityksellä on ollut osansa saavutetussa edistyksessä. Jos tänään arvioi netistä löytyviä painokonevalmistajien huolellisesti tekemiä tuote-esittelyjä niin näyttäisi, että uusien koneiden toiminnot on onnistuttu sovittamaan täsmällisiksi ja oikea-aikaisiksi. Mikäli käy niin, että suurella nopeudella kulkevat arkit tai paperiraina poikkeavat normaalilta kulkutieltään tai ajoitus on vähänkään virheellinen, niin siitä voi seurata tukos, arkkien rullautuminen teloille tai joku muu vahinko, jonka selvittäminen ja mahdollinen korjaaminen vie aikaa ja on kallista. Painokoneiden turvallisuusautomatiikka valvoo kriittisiä kohtia ja kehittyneen tekniikan ja ohjelmien ansiosta ehkäisee häiriöitä jo ennakoivasti. Diagnoosit myös netin kautta ovat mahdollisia. Edistynyt tekniikka parantaa myös painatuksen aikaista laadunvalvontaa.

Joskus mieleenpainuva asia voi olla vaikka aivan tavanomainen rutiini. Esimerkkinä tällaisesta muistuvat mieleen iltavuorot vuonna 1971 Demarin sanomalehtilatomossa Paasivuorenkadulla. Vuoro alkoi odottelevissa tunnelmissa mutta pian sanomalehden toimituksesta saatiin ladottavia tekstejä. Mieluisimmat jutut siepattiin ensimmäisinä ja loppujakin ryhdyttiin latomaan välittömästi. Myös taittaja, joka oli koko näytelmän päähenkilö aloitti työnsä asettamalla sanomalehtisivujen kehilöraamit regaalien yläpinnalle. Uskomattoman kätevästi hän asetti koneladotut palstat raameihin. Vasen koura täynnä täytemateriaalia kuten loittoja, välikkeitä ja ohukkeita hän täytti tyhjän tilan tekstipalstojen, otsikoiden ja kuvalaattojen ympärillä, niin että kaikki löytyi oikealta paikaltaan valmiiksi painetusta lehdestä. Raami raamin jälkeen tuli valmiiksi vietäväksi stereotypiapainolaatan valuun. Taittajan ooli tunnisti väljät kohdat, jonne oli syytä tunkea vielä yksi välike täytteeksi. Kaiken aikaa latomakoneista kuului yhtenäinen matriisien kilinä niiden purkautuessa takaisin makasiineihin. Latojat katsoivat tarkkoina kuka ottaisi vielä viimeiset tekstit ja korjausrivit. Lopulta taittaja sai viimeisenkin raamin valmiiksi ja tökkäsi oolinsa regaalin puiseen kehykseen. Katsahti merkitsevästi tisuriin jäävään mieheen ja valtuutti ilmeellään muiden töistä lähdön ehkä varttia ennen virallisen työajan loppua. Sitten purkauduttiin Helsingin yöilmaan. Ulos ei tarvinnut jäädä värjöttelemään, sillä nurkan takana oli tanssiravintola Sillankorva. Siellähän minä rakkaan vaimonikin ensi kerran tapasin …